Ajopuuna vai intuition ohjaamana? Kaksi tapausta, joissa "sisäinen ääni" kenties käänsi elämäni suunnan

 

Minulla on yksi todella vahva intuitiivinen kokemus, joka on osaltaan määrittänyt elämääni kohta viidentoista vuoden ajan. Tai sitten se oli vain hermoston ja hormonien aikaansaama aivojen epätasapainotilanne, jota äkilliseksi ihastumiseksi, himoksi tai joskus jopa rakastumiseksi kutsutaan. Haluaisin kuitenkin ajatella, että tuossa, noin sekunnin kestäneessä tilanteessa, intuitioni herätti huomioni ja kuiskasi korvaani selvällä suomella: ”Tuon kanssa tulet viettämään loppuelämäsi”. Muistissani elää yhä toteava sävy äänessä, joka pääni sisällä tuolloin kajahti.

Intuition puolelle kallistuisin tässä tapauksessa sen vuoksi, että ennen tuota tilannetta en ollut ajatellut kyseisestä henkilöstä mitään sen suuntaistakaan – olin parisuhteessa toisen kanssa, olimme kaveriporukalla kyläilemässä yhteisten ystäviemme luona, eikä tilanteessa ei ollut erityistä erotiikkaakaan hänen kävellessään ohitseni matkalla vessaan. Muistan yhä elävästi hämmästyneeni ja hieman jopa järkyttyneeni, että mistä moinen ”ääni” yhtäkkiä tuli. Ei se minua vaivaamaan jäänyt, mutta joka tapauksessa yksi asia johti toiseen, ja tässä nyt ollaan. Jostain syystä en ole tästä puolisolleni koskaan kertonut – pelkäänkö alitajuisesti, että taika katoaa, kun siitä puhuu?

Olen työskennellyt nykyisessä työpaikassani 24-vuotiaasta saakka. Sain pestin täysin sattumalta jo ennen valmistumistani, ja alaa opiskelemaankin päädyin jälkikäteen tarkasteltuna monien sattumien kautta. Varmaan intuitiolla on ollut näppinsä pelissä noissakin käänteissä. Asiat ovat tuntuneet loksahtelevan paikoilleen. Kymmenisen vuotta sitten aloin kuitenkin pohtia, onko tämä tosiaan se työpaikka ja se työtehtävä, jossa haluan olla lopun uraani. Kriisiydyin asian kanssa, vaikken kokenut, ettenkö viihtyisi työssäni – päinvastoin. Ainoastaan (onneksi jo historiaan jäänyt) toksinen esimiessuhde aiheutti harmaita hiuksia aika ajoin.

Päädyin melko lyhyessä ajassa hankkimaan kaksi alaani liittyvää ja osaamistani laajentavaa yliopistotutkintoa, joista toinen monipuolisti työnkuvaani, mutta toinen, jonka suuntaan olisin ehkä enemmän halunnut urallani siirtyä, ei tuottanut toivomaani reaktioita työyhteisössäni, vaikka useamman kerran uuden pätevyyteni mahdollistamiin työtehtäviin pyrin. Koin itseni todella epäonnistuneeksi, ja tunsin olevani jumissa silloisissa työtehtävissäni.

Levottomuuteni kasvoi: Koin olevani monipuolisesti osaava, mutta osaamistani ei joko nähty tai arvostettu. Olin hankkinut itselleni pätevyyden, joka oikeastaan velvoitti minua etenemään urallani – mutta työyhteisöni ei antanut siihen mahdollisuuksia. Epäonnistuin kolmessa työpaikkani sisäisessä työhaastattelussa. En kuitenkaan saanut aikaiseksi edes yrittää hakea uuteen työpaikkaan, olin kai niin lamaantunut ja lannistunut. Tunsin jopa ajaneeni itseni loukkuun hankkimalla pätevyyden, joka huusi minua hakeutumaan sitä vastaaviin tehtäviin.

Ensimmäistä kertaa koin motivaationi rakastamaani työtä kohtaan romahtaneen. Sisäinen ääneni ryhtyi kuiskaamaan ja lopulta huutamaan, että nyt pitää päästä pois. Ääni ja sen tuottama tunne olivat vahvoja. Selvitin, että esimiehen ei ole pakko antaa virkavapaata, mutta opintovapaalle pääsee helpommin. Keplottelin itselleni pikavauhtia verkkokurssit avoimesta yliopistosta ja lähdin kiertämään Eurooppaa ja Kaakkois-Aasiaa kolmeksi kuukaudeksi.

Tämä oli kenties elämäni toiseksi paras päätös. Romuttunut itsetuntoni, kriisiytynyt ammatti-identiteettini sekä siinä sivussa myös aika ajoin päätään nostanut akateeminen alemmuudentunteeni (professorini suositteli minulle silloin kauan sitten tutkijan uraa, mikä on myös jäänyt pohdituttamaan) korjaantuivat verrattain lyhyessä ajassa samalla kuin otin etäisyyttä. Sain ajatukseni oikeisiin mittasuhteisiin. Jossain vaiheessa maatessani Bangkokissa hotellin uima-altaalla kirjoittamassa ympäristötieteiden esseetä totesin olevani sataprosenttisen tyytyväinen elämääni. Samalla koin suurta kaipuuta takaisin luokkahuoneisiin. (Puolisoa oli tottahan toki myös ikävä.) Asiat olivat loksahtaneet paikoilleen.

Etäisyyden ottaminen kannatti, sillä se jokin, vaikkapa intuitio, oli saanut viestinsä läpi: olet ihan oikealla alalla, teet juuri sitä missä olet hyvä, ja halutessasi saat mielin määrin uusia haasteita sen parista – ja aina voi opiskella lisää, vaikka ihan huvinkin vuoksi.

Nyt, 42-vuotiaana, koen eläväni seesteistä ja ihanaa aikaa. Työni on kaikessa haastavuudessaan kiinnostavaa ja inspiroivaa, työtoverini ovat loistavia ja opiskelijat enimmäkseen ihania. En enää koe nuoruuden paineita urakehityksen kanssa, vaan luotan siihen, että sopeudun ja mukaudun uusiin haasteisiin, mutta aktiivisesti ei tarvitse olla tyrkyllä. Se on tuon kolmen kuukauden irtioton ansiota. Koen olevani ihan hyvä siinä mitä teen. Otan vastaan sen, mitä tulee. Odotan uusia signaaleja sieltä jostain.