Kaninkoloon putoamisen taito - mielikuvitus, kirjoittaminen ja intuitiivinen ajattelu

Tämä postaus on tosiasioihin perustuva satu. Se kertoo intuitiivisesta ajattelusta, kirjoittamisesta, mielikuvituksesta sekä siitä, mitä näillä kolmella on tekemistä keskenään. Teksti on syntynyt eräänä kevään valoisana päivänä Visionäärisen johtajuuden ja innovatiivisen intuition kurssin jälkimainingeissa. Kirjoitan vapaasti, pohdiskellen, mitä kirjoittaminen ja intuitio voivat opettaa toisilleen. Minulla on vahvasti sellainen tunne, että tarinat ja mimeettiset todellisuudet voivat toimia ”reaalimaailmallemme” sellaisena analogiana, joka tarjoaa mahdollisuuksia ajattelun avartamiseen ja yllättäviin oivalluksiin. Sukeltaessaan kaninkoloon voi löytää lisäksi työkaluja kirjoittamisen opettamiseen ja eväitä luovaan, vapaasti assosioivaan ajatteluun. Sukellus alkaa tästä. 

Salaperäinen alkuperämme

Tunnustan teille: jo viisivuotiaana olin huijari. Kerroin päiväkotitovereilleni mittavista seikkailuista suurten rukoilijasirkkojen maassa ja vedenalaisissa linnoissa. Olin silti puhtaasti syyntakeeton selityksissäni. Todellisuuden rajat tuntuivat liian ahtailta, mieleni ei mahtunut niiden sisälle. Kaikessa näkyi niin paljon muutakin - sellaista, joka usein nimettiin mielikuvitukseksi, epätodeksi. Tuo oikea todellisuus kuitenkin tuntui minulle ahtaalta lähiöasunnolta. Halusin takoa sen seinät murskaksi. Löytää lattian rajasta kolon ja ahtautua sellaiseen maailmaan, jossa kaikki olisi mahdollista. Tuota kuuluisaa hiirenkoloa tai madonreikää etsiskellessäni vakuutin äidille, että todellisuudessa en suinkaan ole hänen tyttärensä. Todellisuudessa alkuperäni oli salaperäinen. Olin noitien lähettämä vakooja karttaan merkitsemättä jääneestä pohjoisesta kylästä. Ja kun riittävästi informaatiota ihmisen hassusta ominaislaadusta olisi kerätty, palaisin takaisin omieni joukkoon. Äitini kuunteli viestini ja pyysi, että ilmoittaisin ennen kuin poistuisin.

Vuonna 2021 olen edelleen täällä. Tarinat mystisestä alkuperästämme ehkä ovat fiktiota, mutta ihmisen salaperäisyys on havaintojeni perusteella edelleen totta. Vaikka sain akateemisen koulutuksen ja opettelin järjestelemään olevaisen käsitteiden suuriin laatikoihin sulkien ne määritelmien kansilla, uskon edelleen, että syvin olemuksemme on rajatonta energiaa. Se kulkee vapaana arvoituksellisena virtana, jollaiseen Siddharta Gautamakin liittyi erinäisten henkisten tutkimusmatkojensa päätteeksi. Olemme monikerroksinen, mutkikas rakennelma, jossa syvimmät tasot puikkelehtivat tietoisuutemme hämärissä kerroksissa, arkiajattelun alapuolella - kuin Gironan kaupungin alle rakennettu tunneleiden kaupunki, josta harvat tietävät. 

Loogisen ajattelun kaupungista ihmemaahan

Olemme tottuneet kohtaamaan toisemme tietoisina olentoina, jotka osaavat erottaa toisistaan pöydän ja tuolin, laskea kymmeneen ja kertoa, ketkä olivat Suomen presidentit. Ymmärretty on, että aamua seuraa päivä ja iltaa seuraa yö; että linnut muuttavat Suomesta talveksi etelään (miten ikinä sen osaavatkaan tehdä) ja karhu vaipuu syvään uneen. Tieto on valtti ja oikeiden vastausten esittämisestä palkitaan. Ja sitten on olemassa se kaninkolo. Pikkuinen reikä seinässä, aivan kynnyksen tuntumassa. Jos kasvaa kyllin pieneksi, voi pujahtaa siitä läpi. Jättää laskelmoiva ajattelu lähiöasuntoon ja löytää tiensä ihmemaahan. 

Aavistuksia ja välähdyksiä - tietoa, jota emme tiedä 

Ihmemaassa asustelee tuntematon voimakas alkuasukki. Intuitio. Se on vapaamielinen. Se revittelee, irrottelee, pelaa kaaoksella ja sallii mitä epäloogisimmilta tuntuvien yhdistelmien tulla todeksi, näyttäytyä. Se sallii papukaijan muodostaa perheen tiikerin kanssa ja ajatusten hypellä haluamillaan tavoilla yli määriteltyjen rajojen. Se huomauttaa, että joskus matemaatikon kannattaisi kuunnella tarkemmin, mitä kahvipöydän kulttuurintutkija kertoo - eikä vain uteliaisuudesta, vaan puhtaasta itsekkyydestä. Tuon tuntemattoman tieteenalan edustajalla saattaa olla sattumoisin avain juuri siihen kysymykseen, joka jäi odottelemaan vastausta työpöydälle. 

Intuitio on vapaana liikkuvaa kykyämme tehdä havaintoja, rohkeutta nähdä koherenttina se, mikä tuntuu vasta nostelevan päätään elämän vilinän seasta. Aavistus tai muistikuva. Välähdys. Pysäyttävä tuntuma jostakin, jota ei vielä voi käsittää - käsin kosketella. Jokin lause, jonka kuulit uimahallin saunassa; kolahdus, joka jää kaikumaan päähän varoitellen: Tarkkuutta auton oikean etupyörän kanssa. Tai vahva tunne siitä, että polku, jolle on astuttu, ei johdakaan oikeaan paikkaan - oli kyse parisuhteesta tai suunnistuksesta. Mielen pintaan piirtynyt kuvitus, joka ei ole totta. Mutta ehkä voisi olla.  

Kuinka tuo tuntematon, ikiviisas alkuasukki, intuitio, liittyy omaan elämääni ja erityisesti kirjoittamiseen? Palataan taas ajassa taaksepäin. Matkataan muinaisuuksiin, pikkuiseen pohjoiseen kylään. 

Kuvia tuhkassa, varjoja seinässä

On hämärää, niin hämärää, että kukaan ei tarkasti näe ympärilleen. Muuan kyläläinen on pystyttänyt kotansa edemmäksi muiden majapaikoista. Joku on vihjaillut, että se on hullu, erityinen, näkee outouksia. Silti useinkin joku livahtaa vaivihkaa tulille tuon hullun kotaan ja kysyy: mitä olet nähnyt tuhkassa? Millaisia kuvioita yötaivaan konstellaatioissa tai unissasi? Kerro siitä minulle, kun en itse näkyjä näe. Mitä tuleman pitää? Onnistuuko sato? Syntyykö syksyllä tytär? 

Kautta aikojen on nähty selittämättömiä näkyjä, unitiloissa, transsissa tai pohjoisen hämärän pirtin seinän varjossa. On valettu tinoja ja tuijotettu hehkuviin kekäleisiin. Ja jos ei itse mitään nähdä, kysytään joltakin toiselta, jonka katse tarkentuu helpommin järkevän mielen tuolle puolen. Ja on kuviteltu, luotu kuvia, joissa vanhat tutut elementit saavat villillä tavalla käydä dialogiin uusien kanssa. Mielikuvitus on yksi alue, jossa intuitiiviselle ajattelulle on tilaa. Kuvitteelliset kuvat antavat maalauspinnan sellaiselle tulla esiin, jota ei ehkä vielä ole ymmärretty. 

Kirjoittaja tuonpuoleisessa - mielikuvitus intuitiivisen ajattelun tilana   

Ja siksi tarinankertoja ja kirjoittaja on näkyjen näkijän sisar. Hän katsoo tuntemattomaan ja näkee olevaisen maailman rinnalla toisen todellisuuden. Se kulkee aina rinnakkain omamme kanssa. Ja nämä maailmat varastelevat materiaalia toisistaan. Visioiden maailma kertoo todellisuudesta ja yhdistelee sen osasia villillä, arvaamattomalla tavalla. Ja toisaalta visioiden maailmassa rakentuu tulkintoja tästä lihan ja määriteltyjen käsitteiden reaalimaailmasta, joka osaa kommentoida itseään vain hyvin arvattavalla ja loogisella tavalla. Visiot, vinksahtaneeltakin tuntuvat, ovat analogioita; ne kertovat tarinoita todellisuudestamme yllättävistä näkökulmista. 

Kun kirjoittaja lipsahtaa tuonpuoleiseen, kuviteltuun todellisuuteen ja toimii sen todistajana, astuu hän omalakiseen valtakuntaan, jossa loogista ajattelua ohjaavia sääntöjä ei ole. Tuohon valtakuntaan ovat matkanneet shamaanit, ”jumalan armosta hullut” ja Ihmemaan pikkuinen Liisa. Keksin syötyään hän kutistuu, kasvaa ja lopulta pääsee ahtautumaan kaninkolon kautta tuntemattomaan todellisuuteen, jossa mitä vaan voi tapahtua. Mielen rakenteet antavat periksi, vapautuvat assosioimaan, innovoimaan.

Tarinoiden maailma on parhaimmillaan tila, jossa mieli saa kuljeskella vapaana. Se voi liikkua uusissa maisemissa kuin karttansa ja järkensä menettänyt turisti, joka oppii kiinnittämään huomionsa sinne, missä energiaa on. Ja sekä kirjoittaessa, että intuitiivisessa ajattelussa oppii luottamaan suuntavaistoonsa, vaikkei selkeää näköalaa koko polun mitalle avaudukaan. Täällä haiskahtaa oikeanlaiselta. Ilma on kevyttä ja joki virtailee. Sitä on hyvä seurata vaikkei tiedäkään, minne se johtaa.

Syvästi intuitiivinen ihminen kulkee elämänsä päivissä kuten kirjailijan kynä paperilla. Alttiina havaitsemaan yllättävät vinkit ja tarpeen pysähtyä tai muuttaa suuntaa. Kirjoittaminen on erinomainen työkalu, virtuaalitodellisuuden kypärä, joka opettaa meidät luottamaan, että voi tietää, vaikkei varsinaisesti tiedäkään. Se on salliva mielentila, joka lupaa: kaikki voi olla mahdollista. Avoimelle mielelle kaikki voi olla mahdollista.

Ja silloin kuka tahansa meistä, joka yöllisenä hetkenä rohkenee hiipiä kylän laidalle, hiljentyä tulen äärelle ja luopua hetkeksi tutuista olettamuksistaan, voi nähdä hämärän kodan seinällä vastauksia kysymyksiinsä - niihinkin, jota ei vielä ymmärtänyt kysyvänsä. 

Paluu kaninkolosta maanpinnalle 

Kello on kaksi. Liisa herää päiväunestaan ja noitien perillinen kaivautuu seinänraosta takaisin reaalitodellisuuteen jatkaen päiväänsä kirjoittamisen opettajana. Mutta molemmat vannovat: Ihmemaa on totta, ja taas pieni palanen siitä kulkeutui maan pinnalle heidän matkassaan. 

Tarinan seuraava luku on se, kuinka intuitio voi olla läsnä tekstien rakentamisessa. Väitän, että kaikki kirjoitettava on jo kirjoitettu. Meidän täytyy vain osata hienovaraisesti kalastaa se esille. Kuinka tuo tapahtuu? Siitä kerron teille myöhemmin. 

                                                                                                                                                       Kuvat: Vilja Itkonen